Minun urani paskojen neuleiden alalla on pitkä ja harras. Mummini, kuhmon kirjastossa näyttelynkin pitänyt mestarikutoja, vietti monia hartaita hetkiä kouluaikaisten neuleitteni korjailussa. Kerran pääsin kuulemaan erään työni kirvoittaman hiljaisen mietelmän mietelmän: "No voi herran perse ja ylhäsen mulkut!" Kaunista!
Koulutyöt jäivät taakse, eikä niistä ajoista ole ainokaista todistetta jäljellä. Oletan töitteni hiipineen pimeiden komeroiden nurkissa värjyvien todellisuusvääristymien kautta ulottuvuuksiin, joissa niiden muotipuoli kamaluus ei herätä niin syvää kauhistusta. Tosin neuleitteni puollustuksesi on sanottava, että puukäsityötuntien tuotokset hakkaavat ne kamaluudessa mennen tullen!
Eksyn taas aiheesta, eli luovan tuskan tuloksista. Koulun jälkeen olen aina silloin tällöin tarttunut puikkoihin, yleensä ilman mallia, suunnitelmaa tai järjen häivää. Kaupasta tarttuu helposti mukaan kivannäköistä lankaa, joka joskus kolmen vuoden päästä sitten tipahtaa syliin kopikoneen takaa, ja päähän pälkähtää ajatus ihanasta kaulahuivista. Puolen vuoden päästä kirjahyllystä löytyy pölyyttynyt keskeneräinen työ, joka näyttää ihan siltä, että kun pikkuisen tuosta leventää niin tulee tosi hieno säärystin! Joskus on sitten ihan kiva vaan alkaa kutoa, ihan sama mitä, kunhan vain puikot kilkattavat ja kädet käy samalla kun silmä lepää Huippumallin haussa.
Tämänkertainen inspiraatio nousi todellisen tuskan keskeltä. Nimittäin kuukautiskipujen. No niin, herkkäsieluiset lukijat, tämä on 2010-luku, post-modernismin aikakausi, ja nainen voi julkisesti kertoa näistä naisellisista vaivoistaan. Säästän teidät yksityiskohdilta, kerron vain oleellisena tietona, että tällaisen vaivan aikana en yleensä kykene kuin voihkimaan sohvannurkassa suklaalevy lohtunani. Tällä kertaa kuitenkin päätin purkaa tuskaani johonkin hyödyllisempään. Olohuoneen nurkasta minua oli jo jonkin aikaa tuijotellut keskeneräinen työ, jolle ei löytynyt sopivaa etenemissuuntaa. Hetken aikaa minä ja neule mittailimme toisiamme, ja päätimme yhteistoimin että on paras alkaa alusta.
Purkaminen on aina niin haikeaa. Monen tunnin uurastus, hetkessä ohi. Onneksi herkkävaistoinen kissa huomasi emäntänsä surumielisyyden ja avusti sotkemalla lankakasan.
Tuijottelin taas tovin lankoja. En tiedä miten, mutta jostain eteeni lattialle oli manifestoitunut pyöröpuikot. No, mikäpä ettei, aloitetaan sitten pipo. Puikot viuhumaan ja hommiin. Silmukoiden määränhän voi ihan arpoa, jos tulee liian pieni niin annetaan lahjaksi jollekin lähipiirin kersalle, jos tulee liian iso niin huovutellaan trendikkäästi pienemmäksi!
Sattumalta silmukkamäärä oli aika passeli omaan päähän, ja korkeuttakin alkoi tulla aika hyvää vauhtia, kiitos paksun langan ja nro 6:n puikkojen. Olin jo pitkään haikaillut kissankorvapipoa, ja mieleen juolahti metodi korvien luomiseen. Eikun tuumasta toimeen. Yksinkertainen ajatukseni oli alkaa lisätä neuleen vastakkaisille puolille silmukoita, joista muodostuu kärjellään seisova kolmio. Kolmion noustua tarpeeksi suureksi, vähensin saman määrän silmukoita mitä olin alla lisännyt, kunnes kuviosta muodostui salmiakkineliö. Niksinä, minkä tajuamisesta olin aika ylpeä, on muistaa lisätä salmiakkineliön 'ulkopuolelle' silmukoita vähennettyjen tilalle, ettei neule ala kapenemaan. Tälle neuleelle meinasi käydä sama kohtalo kuin niin monelle muullekin luomukselleni; illalla väsy alkoi painaa silmää, ja keskeneräinen työ jäi olkkarin pöydälle. Aamulla kuitenkin kohtasin työni silmästä silmään, ja totesin että hemmetti, kyllä tästä vielä pipo saadaan! Pungersin vielä muutaman kierroksen loppuun, päätin pyöröompeleen, suljin kananavaneulalla ommellen sauman pipon päältä ja viimeistelin langanpäät. Sitten totuuden hetki.Valmis pipo päähän ja peilin eteen. Tuliko pipo vai susi? Korkeajännitys!
Pipohan siitä tuli. Kissankorvia ei ehkä ihan mielikuvituksettomin yksilö hahmota, mutta eipä sellaisilta kysytä. Suloiset luppakorvat keikkuen kelpaa kulkea, ja toivoa, ettei kevätaurinko alkaisi lämmittämään vielä liian kuumana.
Lankan menekki oli aika tiukka; lankaa jäi jäljelle n. 75 cm. Lankakerän sisältä paljastui rullan vyöte, joka kertoi että tuotteelle sopivin puikkokoko olisi ollut 10. Aijaa, no eipä mulla olisi kympin puikkoja ollutkaan. Ihan hyvä tuli näillakin. Löysin myös samasta langasta valmiiksi asti väsätyt kämmekkäät (tai keskeneräiset lapaset, kuinka vaan), eli sain yhteensopivan setin.
Mikäli joku haluaa itselleen samanlaisen paskaneuleen, kerron mielelläni selkeämmin ohjeen luppakorvapipon tekemiseksi. En pelkää teokseni uniikin luonteen puolesta, sillä takaan, ettei minun ohjeillani synny kahta samanlaista!
Pikkulaku kiittää ja kuittaa!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti